Siitä tosiaan on kauan. En halua muistaa kahden vuoden päähän. Minulle riittää hyvin tämä yksi vuosi, joka on ollut elämäni ristiriitaisin ja haluttomin. En tahdo vaeltaa täällä, kun tiedän, etten voi löytää mitään suurempaa. En hae menestystä enkä täyttä onnea. Taidan hakea vain unta.

 

Huokaisin nähdessäni taivaan kun tajusin taas, tuhannen tähden kerran, kuinka turha ja mitätön olinkaan maailmalle. Kuinka mitätön ja suuri se oli minulle.

Ajatukseni helisivät päässä kuin pieni lapsi olisi leikkinyt helistimellä. Hakannut päätäni. Silmiä kohden, keuhkoihin ja sydämen ääntä matkien.

Lapsi huusi ja parkui sisälläni. Se tahtoi ulos ystävien luokse helistimineen ja rumine varpaineen. Tahdoin sen sukat, pienet vauvan sukat…

Ei ollut tuntumaa tilanteesta, kunnes unelmieni mies tipahti rannalle. Sielujen metsästäjä, kaunojen syöjä, elämäni pelastaja, herra Edwart noin 1500-luvulta. Vaatimattomasti esitelläkseni.

Aikaa ennen saastuneiden värjättyjen ruusujen, aikaa ennen teollisuuden.

Katselin häntä kuin taideteosta. Tosin miksei hän sellainen voisi ollakin. Kaunis leuka ja kylki sulaa vahaa.

Anduinin vesi kimmelsi edessäni mutta Edwart voitti senkin. Haltioiden nimeämä joki, pimenee Edwartin rinnalla. Kaikki ei ole nyt kohdillaan.

Ja niinpä, aikojensa päästä hän ojensi minulle valkoista puhtaamman kiven, kuin haltioiden vuosituhansia hellimän kivenkappaleen, se loisti ruusua ja hopeaa, makeaa ja tummaa kuusta.

Ihastelin taidonnäytettä käsissäni pyöritellen. Mietin mistä hän moisen varasti minulle näytettäväkseen. Naurahdin ja se ääni raakkui läpi metsän. Nauruni ei tosiaan kuulunut tänne. Painoin kiven lähelle huuliani ja puhalsin siihen itseäni.

Edwart otti ilman liikettäkään kiven takaisin, ja painoi sydäntänsä vasten, tässä naavaa roikkuvan metsän vieressä, muiden valkoisten kivien keskellä. Hän sen jälkeen nosti hohtelevan kiven huulilleen ja suuteli sitä pehmeästi.

Hänen lunta kestävä katseensa sai silmäni hohtamaan ja pienellä liikkeellä hän päästi kiven. Se nuokkui hänen sormenpäillään kuin pisara vettä mutta sitten…

Tunsin olevani silmiäni myöten kiveä, sitä kaunista. Keikahdin kiveltäni alas ja jäin tuijottamaan pimeyttä.

Edwart?

Anduin?

Unelmani oli poissa ja meidän sananpartemme kadotetut.

 

 

Seuraisitko minua kylmään, tappavaan jäämereen, läpi epämiellyttävän sateen, vaikka keskimaahan, jota ei kaikille, edes ole.

 

 

 

En tiedä mikä oli rikkonut taian, mikä sen lupauksen. Jonka olin lapsena jo antanut. Jonka Edwart oli heittänyt minulle takaisin, ollessani pieni viisitoista keväinen. Hän oli ollut kuin välkkyvä varjo perässäni jonkin aikaa, kunnes olin taas kadottanut hänet pois.

Raskaat jalkani nostivat minut pystyyn, horjuin ja huojuin, kunnes suuntasin katseeni taivaalle ja olin vakaa. Ei tähdenlentoja, ei ilmaisia toivomuksia tänään…

Edwart oli vihdoin ilmestynyt minulle vuodeksi. Kaksi vuotta sitten tarkalleen…

Saatoin pitää häntä, pystyin koskemaan hänen olkaansa, sain hänet kääntymään sanoillani. Hän pystyi hymyilemään minulle niin että aurinko jäi toiseksi.

Mutta ei enää. Minun oli myönnettävä että todellisuus vei sen voiton.

Lontoo. Asema nimeltä Angel sai hänet loukkuun.

Kun hänen aikansa loppui.

Muistin taas vanhan miehen jonka olin nähnyt lasin takana. Oliko hän nyt kuollut? Olinhan sentään kääntänyt katseeni.

En ollut nähnyt ystäviäni lasin toisella puolella, kun olimme astuneet sinne, olin vain noussut jonnekin heidän yläpuolelleen.

Lääkärin, miehen apu oli ollut korvaamatonta, totta kai. Muuten Edwart ei olisi koskaan herännyt valveuneen…

Jalkani toivat minulle aution paikan. Väistyin pois metsästä ja jalkani tapailivat askelia kun vihdoin ymmärsin itse ohjailevani niitä. Maa oli harmaata ja talot, joita näin tummenivat silmissäni.

Missä mahtoi olla mies?

Missä mahtoivat olla ne ajat jolloin hiilloksemme oli hehkunut terveenä. Nykyään hän tuntui halveksuvan jokaista sanaani. Käärmeen lailla minua kuristavan kasaan, kun otin puheeksi asioita. joista ei saisi puhua. Hänen sääntönsä, totta kai. Olin elänyt niiden kanssa jo liian kauan.

Kosketin kaktuksen piikkiä ihmeissäni, ja mietin miksi se sattui niin paljon. Olin vain hölmö ja kadottanut tuntoni jo kauan sitten.

Maailma sattui nyt niin paljon.