Otan muiston täytteisiä askelia poikaa kohden ja jokin vaatii minua pysähtymään hänen kohdalleen. Tahdon jo jatkaa, pois tämän luota.

”Mitä sinä teet täällä?” kysyn. Poika ei hievahda. Hän ei hievahdakaan… Edes tuuli ei liikauta hänen hiuksiaan.

Siirryn kauhusta kankeana eteenpäin ja löydän talon takaoven, joka on sekin auki. Oven edessä on pölyinen tervetuloa ovimatto. Minun tekee mieli lyyhistyä kauhustani maahan. Purskahtaa itkuun niin kuin äidistään eksynyt lapsi ja puristan käteni nyrkkiin. Kumpa vain voisin puristaa tunteenikin pois tällä tavalla.

Jokin vetää minua sisälle. Joku jota en osaa selittää.

Eikä se tosiaankaan ole tuo kammottava ovimatto.

Jokin rämähtää äkisti. Säpsähdän kuin orava ja katson hitaasti ympärilleni. Metsä ei päästä ääntäkään ilmoille, vaikka korkealla puiden latvoissa näyttääkin olevan huojuvaa liikehdintää. Rasia on tipahtanut. Ja auennut.

Otan paperilaput käteeni ja rasian toiseen käteen. Sullon laput rasiaan ja tahdon kotiin. Silmiini turpoaa teräviä kyyneliä.

Silloin ovella liikahtaa. Ovet sulkeutuvat… piinallisen hiljaa, ja hitaasti.

Ikkunat avautuvat sitä vastoin nopealla paukahduksella. Ikkunat ovat nyt auki kuin kutsuvat ovet ja verhot liehuvat tuulessa ja poika kääntyy tuijottamaan minua. Juoksen pois kauhukuvan luota, kierrän vielä tutkimattoman talonsivun ja jähmetyn.

Polku joka johti minut talolle, on täynnä ihmisiä. Kaikki teurastavat minua katseellaan. Kaikilla on tutut kasvot.

Ystäväni ja vanhempani. Tuttuni. Mies.

Äitini katsoo minua kauhuissaan, kuin minulta puuttuisi pää, ja aika päättömältä tuntuukin, kun näen yhtäkkiä sen vanhan miehen joka oli kertonut minulle, että Edwart lepäsi koomassa, metron vetäistyä hänet ilmavirtaan. Olin itkenyt viikon, ja kun mitään ei ollut kuulunut olin itkenyt toisenkin. Mutta sitten hän oli herännyt uuteen viikkoon, viimeinkin, ja itkuni ei ottanut loppuakseen siitä ilosta.

Kaikki tuijottavat minua. Kaikki paitsi Edwart.

Hän ei ole tuolla.

Minua itketti ja vihastutti. Mikä oikeus hänellä oli olla saapumatta? Mutta mikä oikeus oli noilla muillakaan, miksi minun piti tuijottaa heitä piinaavasti silmästä silmään.

Minut valtaa taas tunne.

Jos nyt käännän katseeni, kaikki on poissa. Kaikki elämässäni ja jäisin tänne kaksin lapsen muistoni kanssa. Katseeni sinkoutuu pois ihmisistä ja näen saman pojan istuvan rapuilla. Hetkinen… saman?

Näen Edwartin. Joka näkee minut, ja nousee. Tämä kirottu metsä! Käännän katseeni ystäviini. Heidän ja minun välilleen on ilmestynyt lasiseinä. Mutta kukaan ei ole kadonnut.

Iso, korkea ja iäti jatkuva lasiseinä. Poskilleni valuvat vihdoin ne terävät kyyneleet jotka ovat piilotelleet silmissäni taas tovin.

Ystäväni tuijottavat minua nyt paniikissa. He liikehtivät levottomina enkä päästä katsettani heistä. Tunsin kuinka Edwart kosketti hiuksiani ja olin jo aikeissa kääntyä, kunnes muistin, ettei tämä ollut normaali metsä.

Tässä oli kyse valinnoista. Ja minun valintani oli kirkkaana mielessäni. Niin kai.

”Muistathan, että seuraisit minua vaikka kuolemaan, vaikka sateen läpi, vaikka keskimaahan? ” ääneni oli heikko. Mutta Edwart, oi hän kuulisi vaikka tuulen kuiskauksen.

Lähdin kävelemään ystäviäni kohti. Pidin katseeni heissä. Hiljaa, Edwart otti minun käteni omaansa ja kävelimme yhdessä läpipääsemättömän lasin läpi.

 

 

Vihdoin olimme taas kaksin, hän palanneena aikojeni alusta. Rasian todellinen haltia lepäsi vieressäni ja me luimme, voi kuinka me luimmekaan meidän kaikki unelmamme.

Suuret valot, kimmeltävä vesi ja tuikkiva kallio.

Vai olikohan siitä jo kaksi vuotta?