Parsi tämä ihmisparka,

kasaan heitä ei ole uudeksi,

kellot kilisevät ja ovet huutavat,

ikkunat kitisevät,

uusia sieluja, uusia pukuja.

Oikean näköiset mallinuket vain meiltä.

Tuhannet kivut,

iskettynä selkärankaan,

työntyvät läpi tajunnan

Kun sinusta ei ole enää hyötyä.

Ei hyötyä olet puuta,

palaa sinun täytyy palata

tulesta tuhkaksi taivaalle,

linnunpesäsi tee,

älä karkaa, vaan jää, huomiseen.

Pysy pystyssä olet mallinukke.

Olet toivomme,

selkärankamme,

johon sielumme kovimmat huudot isketään,

selkä suorana.

&

Suklaan rapsahdus,

vasten miltein kuollutta

Voimme kai vain miettiä

oliko se kaunista laisinkaan

mutten tahdo jättää sinua

imeskelemään sormiasi.

tahdon antaa kaiken ajatuksen

koska se ei virtaa. suoraan

minnekkään

vaikka väitän paperin olevan

toinen kotini

on ihosi linnani

Mjamm.

Ensi.. ENSI viikolla on vantaalle soveltuvuuskoe, IIKS. Ennakkotyönä pitää vääntää omannäköstä neulatyynyä - ehhhe. Olen todella hyvin työn tuntumassa. Ehkä vielä saan sen valmiiksi. Viimeistään sitten edellis yönä. Teen hametta. Pientä neulatyynyhametta. Luulis sen olevan helppoa, mutta Ä-ÄÄ, ei ole.

Mutta ruoka voittaa taas.

Laitan pari runoa tänne. ^^

Olen laiskiaisille sukua kovasti ilmeisestikkin .. hmm. Mitähän kertoisin tänne. En tiedä kuka tätä lukee, lukeeko kukaan, joten tuntuu vähän turhalta, taas. Toivottavasti tämä ei taas lopu siihen että itken että kukaan ei lue tätä. =D Itsellehän tämä lähinnä testi on, kun on niin idiuut, ettei jaksa keskittyä samaan asiaan. Se on oikeasti sairaus. :c

Vinetys loppuu. Kyllä tänne joskus vielä tulee joku fiksu juttu, ehkä.

8--) Voisin alkaa laittaa tänne asioita siitä miltä näytän, siis kuvia, pukeutumisesta ympsyms, mutta EHEEEI JAKSA !

Ainin ja virkkasin elefantin. :3

En pysy perässä ...

Tammikuu, 14 päivä.

Tammikuu, 23 päivä.

Wyaab.

Ikävä.

Vaikea.

Tyhmä.

Älytön.

Uusikenkäinen.

Naurava.

VÄSYNYT.

Luovankirjottamisen kurssin tehtäviä siis, ideana oli siispä kirjoittaa kaksi tasan 100 sanaista tekstiä, joista toinen alkoi sanoilla: "Jäätyneitä kiviä. Lyhtypylväs keskellä peltoa" ja loppua sen piti "Näin reunustetun pimeyden käsissäni"

Toisen piti alkaa ja loppua samoihin sanoihin, eli tuohon "Jäätyneitä kiviä, lyhtypylväs keskellä peltoa."

VAIKEAA.

Mutta tässä ne lapset nyt on. Olen aika tyytyväinen.

Mmm, ensimmäinen liittyy uuteen tarinaani joka on nimetty jo "Maukaisuja."

Ja toinen liittyy ikuisuusprojektiin, fantasia tarinaan. -___- Että minä inhoan fantasiatarinoita.

Kommenttia rakkaat ihmiset jos jotain nousee mieleen näitä lukiessa.

Muutoksen keskellä ei ole hyvä seistä.

Jäätyneitä kiviä, lyhtypylväs törrötti keskellä peltoa. Loin siihen varovaisia silmäyksiä, kuin se olisi voinut tuhota aran näköni, ja laskeuduin kyykkyyn maahan, vähän kuin alistuen. Katsoin sitä ylöspäin kuin suurta valaisevaa suojelusenkeliä.
Tunsin omituista  yhteenkuuluvuutta pylvästä kohtaan ja päätin hakea sen juurelta muistokseni tuollaisen kiven. Sileän ja kermavaahdon värisen.

 Nyt kuuluin kai sitten lyhtypylväälle, noukin kiven maasta ja kuulin maukaisun. Se kuului kaukaa, ikään kuin ukkonen olisi jyrähtänyt, mutta kauniimmin ja sointuvammin vain.

Näin pilvien liikkuvan nopeammin kuin koskaan, tuota ei kyllä voinut aiheuttaa minkäänlaiset tuulet. Hiukseni lennähtivät kasvoilleni kun lyhtypylväs kaartui ylleni huokaisten raskaasti ja näin vain reunustetun pimeyden käsissäni.

Tuli ja Jää

Jäätyneitä kiviä, lyhtypylväs keskellä peltoa, emme tainneet olla oikeassa paikassa. Huojuin kuin kompassi etsien suuntaa. Minne suunnata katseensa tässä pimeässä? Koitin keskittyä ja vedin viittaa paremmin ylleni, ei minun kylmä ollut, olinhan minä täyttä jäätä sisältäpäin.

”Ilman huojumista kiitos”, Minya ärähti vieressäni. Hänellä taas oli kylmä. 

Pakkanen pureutuu hänen tulen nuolemiin suoniinsa ja jäädyttää pikkuhiljaa liikuntakyvyttömäksi. Hehkuvan punaiset hiukset alkoivat muuttua oranssiksi, kuin niistä imettäisiin voima pois. Avasin viittani hakasen ja asettelin sen toisen hartioille, ja vaikka vihasimme toisiamme pitkästä yhteisestä matkasta huolimatta, Minyan oli pakko ottaa viittani vastaan, tai muuten tuli sammuisi ehkä kokonaan. Jäätyneitä kiviä, lyhtypylväs keskellä peltoa.

Huokaisin nähdessäni taivaan kun tajusin taas, tuhannen tähden kerran, kuinka turha ja mitätön olinkaan maailmalle. Kuinka mitätön ja suuri se oli minulle.

Ajatukseni helisivät päässä kuin pieni lapsi olisi leikkinyt helistimellä. Hakannut päätäni. Silmiä kohden, keuhkoihin ja sydämen ääntä matkien.

Lapsi huusi ja parkui sisälläni. Se tahtoi ulos ystävien luokse helistimineen ja rumine varpaineen. Tahdoin sen sukat, pienet vauvan sukat…

Ei ollut tuntumaa tilanteesta, kunnes unelmieni mies tipahti rannalle. Sielujen metsästäjä, kaunojen syöjä, elämäni pelastaja, herra Edwart noin 1500-luvulta. Vaatimattomasti esitelläkseni.

Aikaa ennen saastuneiden värjättyjen ruusujen, aikaa ennen teollisuuden.

Katselin häntä kuin taideteosta. Tosin miksei hän sellainen voisi ollakin. Kaunis leuka ja kylki sulaa vahaa.

Anduinin vesi kimmelsi edessäni mutta Edwart voitti senkin. Haltioiden nimeämä joki, pimenee Edwartin rinnalla. Kaikki ei ole nyt kohdillaan.

Ja niinpä, aikojensa päästä hän ojensi minulle valkoista puhtaamman kiven, kuin haltioiden vuosituhansia hellimän kivenkappaleen, se loisti ruusua ja hopeaa, makeaa ja tummaa kuusta.

Ihastelin taidonnäytettä käsissäni pyöritellen. Mietin mistä hän moisen varasti minulle näytettäväkseen. Naurahdin ja se ääni raakkui läpi metsän. Nauruni ei tosiaan kuulunut tänne. Painoin kiven lähelle huuliani ja puhalsin siihen itseäni.

Edwart otti ilman liikettäkään kiven takaisin, ja painoi sydäntänsä vasten, tässä naavaa roikkuvan metsän vieressä, muiden valkoisten kivien keskellä. Hän sen jälkeen nosti hohtelevan kiven huulilleen ja suuteli sitä pehmeästi.

Hänen lunta kestävä katseensa sai silmäni hohtamaan ja pienellä liikkeellä hän päästi kiven. Se nuokkui hänen sormenpäillään kuin pisara vettä mutta sitten…

Tunsin olevani silmiäni myöten kiveä, sitä kaunista. Keikahdin kiveltäni alas ja jäin tuijottamaan pimeyttä.

Edwart?

Anduin?

Unelmani oli poissa ja meidän sananpartemme kadotetut.

Seuraisitko minua kylmään, tappavaan jäämereen, läpi epämiellyttävän sateen, vaikka keskimaahan, jota ei kaikille, edes ole.

En tiedä mikä oli rikkonut taian, mikä sen lupauksen. Jonka olin lapsena jo antanut. Jonka Edwart oli heittänyt minulle takaisin, ollessani pieni viisitoista keväinen. Hän oli ollut kuin välkkyvä varjo perässäni jonkin aikaa, kunnes olin taas kadottanut hänet pois.

Raskaat jalkani nostivat minut pystyyn, horjuin ja huojuin, kunnes suuntasin katseeni taivaalle ja olin vakaa. Ei tähdenlentoja, ei ilmaisia toivomuksia tänään…

Edwart oli vihdoin ilmestynyt minulle vuodeksi. Kaksi vuotta sitten tarkalleen…

Saatoin pitää häntä, pystyin koskemaan hänen olkaansa, sain hänet kääntymään sanoillani. Hän pystyi hymyilemään minulle niin että aurinko jäi toiseksi.

Mutta ei enää. Minun oli myönnettävä että todellisuus vei sen voiton.

Lontoo. Asema nimeltä Angel sai hänet loukkuun.

Kun hänen aikansa loppui.

Muistin taas vanhan miehen jonka olin nähnyt lasin takana. Oliko hän nyt kuollut? Olinhan sentään kääntänyt katseeni.

En ollut nähnyt ystäviäni lasin toisella puolella, kun olimme astuneet sinne, olin vain noussut jonnekin heidän yläpuolelleen.

Lääkärin, miehen apu oli ollut korvaamatonta, totta kai. Muuten Edwart ei olisi koskaan herännyt valveuneen…

Jalkani toivat minulle aution paikan. Väistyin pois metsästä ja jalkani tapailivat askelia kun vihdoin ymmärsin itse ohjailevani niitä. Maa oli harmaata ja talot, joita näin tummenivat silmissäni.

Missä mahtoi olla mies?

Missä mahtoivat olla ne ajat jolloin hiilloksemme oli hehkunut terveenä. Nykyään hän tuntui halveksuvan jokaista sanaani. Käärmeen lailla minua kuristavan kasaan, kun otin puheeksi asioita. joista ei saisi puhua. Hänen sääntönsä, totta kai. Olin elänyt niiden kanssa jo liian kauan.

Kosketin kaktuksen piikkiä ihmeissäni, ja mietin miksi se sattui niin paljon. Olin vain hölmö ja kadottanut tuntoni jo kauan sitten.

Maailma sattui nyt niin paljon.

”Mitä sinä teet täällä?” kysyn. Poika ei hievahda. Hän ei hievahdakaan… Edes tuuli ei liikauta hänen hiuksiaan.

Siirryn kauhusta kankeana eteenpäin ja löydän talon takaoven, joka on sekin auki. Oven edessä on pölyinen tervetuloa ovimatto. Minun tekee mieli lyyhistyä kauhustani maahan. Purskahtaa itkuun niin kuin äidistään eksynyt lapsi ja puristan käteni nyrkkiin. Kumpa vain voisin puristaa tunteenikin pois tällä tavalla.

Jokin vetää minua sisälle. Joku jota en osaa selittää.

Eikä se tosiaankaan ole tuo kammottava ovimatto.

Jokin rämähtää äkisti. Säpsähdän kuin orava ja katson hitaasti ympärilleni. Metsä ei päästä ääntäkään ilmoille, vaikka korkealla puiden latvoissa näyttääkin olevan huojuvaa liikehdintää. Rasia on tipahtanut. Ja auennut.

Otan paperilaput käteeni ja rasian toiseen käteen. Sullon laput rasiaan ja tahdon kotiin. Silmiini turpoaa teräviä kyyneliä.

Silloin ovella liikahtaa. Ovet sulkeutuvat… piinallisen hiljaa, ja hitaasti.

Ikkunat avautuvat sitä vastoin nopealla paukahduksella. Ikkunat ovat nyt auki kuin kutsuvat ovet ja verhot liehuvat tuulessa ja poika kääntyy tuijottamaan minua. Juoksen pois kauhukuvan luota, kierrän vielä tutkimattoman talonsivun ja jähmetyn.

Polku joka johti minut talolle, on täynnä ihmisiä. Kaikki teurastavat minua katseellaan. Kaikilla on tutut kasvot.

Ystäväni ja vanhempani. Tuttuni. Mies.

Äitini katsoo minua kauhuissaan, kuin minulta puuttuisi pää, ja aika päättömältä tuntuukin, kun näen yhtäkkiä sen vanhan miehen joka oli kertonut minulle, että Edwart lepäsi koomassa, metron vetäistyä hänet ilmavirtaan. Olin itkenyt viikon, ja kun mitään ei ollut kuulunut olin itkenyt toisenkin. Mutta sitten hän oli herännyt uuteen viikkoon, viimeinkin, ja itkuni ei ottanut loppuakseen siitä ilosta.

Kaikki tuijottavat minua. Kaikki paitsi Edwart.

Hän ei ole tuolla.

Minua itketti ja vihastutti. Mikä oikeus hänellä oli olla saapumatta? Mutta mikä oikeus oli noilla muillakaan, miksi minun piti tuijottaa heitä piinaavasti silmästä silmään.

Minut valtaa taas tunne.

Jos nyt käännän katseeni, kaikki on poissa. Kaikki elämässäni ja jäisin tänne kaksin lapsen muistoni kanssa. Katseeni sinkoutuu pois ihmisistä ja näen saman pojan istuvan rapuilla. Hetkinen… saman?

Näen Edwartin. Joka näkee minut, ja nousee. Tämä kirottu metsä! Käännän katseeni ystäviini. Heidän ja minun välilleen on ilmestynyt lasiseinä. Mutta kukaan ei ole kadonnut.

Iso, korkea ja iäti jatkuva lasiseinä. Poskilleni valuvat vihdoin ne terävät kyyneleet jotka ovat piilotelleet silmissäni taas tovin.

Ystäväni tuijottavat minua nyt paniikissa. He liikehtivät levottomina enkä päästä katsettani heistä. Tunsin kuinka Edwart kosketti hiuksiani ja olin jo aikeissa kääntyä, kunnes muistin, ettei tämä ollut normaali metsä.

Tässä oli kyse valinnoista. Ja minun valintani oli kirkkaana mielessäni. Niin kai.

”Muistathan, että seuraisit minua vaikka kuolemaan, vaikka sateen läpi, vaikka keskimaahan? ” ääneni oli heikko. Mutta Edwart, oi hän kuulisi vaikka tuulen kuiskauksen.

Lähdin kävelemään ystäviäni kohti. Pidin katseeni heissä. Hiljaa, Edwart otti minun käteni omaansa ja kävelimme yhdessä läpipääsemättömän lasin läpi.

Vihdoin olimme taas kaksin, hän palanneena aikojeni alusta. Rasian todellinen haltia lepäsi vieressäni ja me luimme, voi kuinka me luimmekaan meidän kaikki unelmamme.

Suuret valot, kimmeltävä vesi ja tuikkiva kallio.

Vai olikohan siitä jo kaksi vuotta?